Kuljin useimmiten yksin omassa rauhassani ja etsin ne kaikista mahtavimmat paikat, jotka sitten myöhemmin näytin hyvälle ystävälleni. Hienoimpia paikkoja olivat pieni metsä peltoaukion keskellä. Erikoisen tästä metsästä teki sen, että pystyi kuvittelemaan olevansa keskellä suurta metsää, vaikka metsä oli todellisuudessa vain muutaman hehtaarin kokoinen. Samaisessa metsässä myös kulki maaginen raja, jonka toisella puolella oli hiljainen kuollut metsä, jossa puut olivat lahonneet pystyyn. Toinen puoli metsästä taas oli eloisampaa, jossa kuului jopa luonnon ääniä. Toinen lempipaikkani oli harjun toiselle puolelle aukeava suomaasto, jossa en olisi saanut olla, mutta pesin aina kumisaappaat ennen kuin äiti huomasi tai tuli kotiin.
Kävin viime viikonloppuna kotona ollessani kuvailemassa (laulu?)joutsenia, jotka ovat tuttuun tapaansa taas yli sadan linnun parvessa kotiutuneet peltoaukeallemme. Kuljin siis metsän reunaan, jonka suojista pystyin kuvaamaan joutsenia ilman, että ne säikähtäisivät. Olin siis samaisen metsän reunassa, joka pienenä oli yksi suosikkipaikoistani. Päätinkin siis lähteä kameran kanssa metsään, jossa kiertelin kaartelin kuljin ja kuvailin kaikkea, minkä muistin ja olin yhtäkkiä taas lapsi. Olin kuljeskellut pienessä metsässä lähes tunnin, kun puhelimeni soi ja metsäfiilistelyni olivat taas historiaa. Harmittaa, ettei kamerakaan välitä sitä tunnelmaa, joka tuossa metsässä vallitsee.
No mutta onneks se metsäfiilis on sussa itsessäs, eipä kai kenenkään muun tarvii aivan täysin sitä ymmärtää. :> Ja taas toisaalta varmaan jokaisella on ne omat ykkös juttusta sieltä lapsuudesta ja sillätavalla ymmärtää.
VastaaPoista